Ennen kuin muutin Turkuun, pidin oletusta Helsingin erityisyydestä aivan absurdina. Ajattelin, että vain nenäkkäät helsinkiläiset pitävät omaa kaupunkiaan niin erilaisena kuin muuta Suomea. Stereotypia on kuitenkin totta. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Tiedättekö, että:

+ Turussa naiset saavat syödä lounaaksi muutakin kuin salaattia, eikä heidän tarvitse perustella ja anteeksipyydellä sitä varttia
+ Turussa bussikuski sanoo aina moi
- Turussa ei ole montaa kaupunginosaa, joista kussakin tapahtuisi paljon asioita (ravintolat, muu kuhina)
- Turussa ei tietääkseni ole yhtäkään kahvilaa, josta saisi aamiaista (siis varsinaista aamiaista, ei kahvia plus sämpylää erikseen)

Luulen, että nämä pointit pätevät myös muihin suomalaisiin keskisuuriin ja pieniinkin kaupunkeihin. Jännittävää. Erikoista. Surullistakin, kenties. Vai pitäisikö vain iloita eroavuuksista ja kirjavasta kulttuurista?

Ps. Pelkään, että menetin lukijani, kun olin yhdessä vaiheessa pitkään hiljaa.

Kun on kipeä, tulee ikävä äitiä ja mummia. Kun olin pieni ja oli mahatauti, saattoi ripuloida pöntöllä, kun mummi toi ämpärin eteen. "Sitä tulee molemmista päistä." Ja samantien yrjö lensikin. Isoäidit osaa.

Heikosta olosta huolimatta tänään työn puolesta korruptioristeilylle. Luojan kiitos satama on lähes kotiovella. Matkaevääksi ostettu Strepsilsiä, Finrexiniä, nenäsumutetta, kunnon nenäliinoja, yms. Strepsils tepsii. Mieleenpainuva mainosslogan taitaa tosiaan ohjailla ostopäätöksiä.

Kaipaan seurkinavia asioita: Nintendo-pelien pelaaminen transsitilaan saakka, kirjastosta lainattujen lasten kuunnelmien kuunteleminen autossa koko perheen kanssa jossain päin Eurooppaa. Sitruunasalmiakki, kiiltäväsivuinen New Kids On The Blockin kiertueohjelma. Smash Hitsin ostaminen R-Kioskilta, Jaakkiman kioski. Uimahallin tuoksu.

Toisaalta myös nykyhetkessä on hyviä asioita: sytytin kynttilöitä ja joogasin tarkoitukseen hankitulla matolla. Hengitys suhisi kuin vihainen höyrysilitysrauta. Olen matkalla guruuteen. Minulla oli tänään hattu päässä ja kollaasikurssilla teimme kolmen metrin pituiselle raakakankaalle yhteisen työn. Vieressäni kykkinyt Salme-mummo höpisi omiaan kuin dementoitunut isoäitini konsanaan. Salmella tosin oli vanhemmille ihmisille tyypillinen itsehalveksunnan sävy muminoissaan: "Emmää ymmärrä enhän mää ny tiä emmää osaa..."

Menen sänkyyn Lontoo-oppaan kanssa ja suunnittelen matkaa, joka on jo ensi viikolla.
Elämässä tärkeä ohjenuora on omistaa aina lentolippu jonnekin. Seuraava tulee ostaa heti, kun entinen on käytetty. Mieluummin jo aikaisemminkin.

Maailman parhaat tuoksut, Top 2:

- kuumennettu kevytmaito (työnnä nenä kattilan ylle)
- kardemumma.

Kummatkin liittyvät muun muassa Ahvenanmaan pannukakun valmistukseen.

Tämä päiväkirja on elossa! On, on! On!

Tämä päivä on pelkkää pitsaa ja kuningatarjäätelöä. Ja lisää pitsaa, jämät foliosta, ja lisää jäätelöä, ehkä karpalo-kinuskin viimeiset rippeet. Huomenna taas ruotuun, ja mahan sullominen uusiin, mainiohin farmarihousuihin.

Oli vieraita Mikkelistä, Jyväskylästä, Tampereelta ja Helsingistä. Oltiin museossa ja hampurilaisilla ja yökerhossa ja pidettiin kotipileitä. Meillä on kodissa neliöitä, mutta ei vieraspatjoja. Siispä siskonpetejä ja innovatiivisia nukkumaratkaisuja. Tuloksena kehnot unet. Tänään aikaisin nukkumaan, sänkyhyn uuden romaanin kanssa.

Nyt koitan maanitella miehen kävelylle. Luultavasti turhaan.

Seuraan lähes päivittäin työhuoneen ikkunasta oravaa. Topiaksen nimipäivän kunniaksi ristin hänet täten juuri nyt Topiakseksi. Oletan, että hän on mies. Oletan, että hän on aina sama orava.

Kotiin! Kainalossa Katjan kutoma mahdottoman kaunis villahuopa, joka luovutetaan häälahjaksi huomenna.

Kaikki olisi varsin täydellistä, elleivät selkäni lihakset olisi niin jumissa, etten pidä hengittämisestä. Ja jos ei pidä hengittämisestä, ei ole kovin kivaa. Kiristys ja pistos vai hapettomuus. Elämän epämiellyttävämpiä valintoja.

Aamulla pressinäytöksessä Elizabeth: The Golden Age. Tulikutrinen Cate Blanchett saa paatuneimmankin heteron harkitsemaan uudelleen seksuaalista suuntautumistaan. Uljaita kuvia ja komeaa tarinaa. Maria Stuartin katkaistu pää ja raskaassa puvussa kylpevä kuningatar. Espanjan kukistettu armada ja mereen pelastautuva hevonen. Onko väärin, että välillä tuntee surevansa enemmän eläimen kuin ihmisen kuolemaa?
(Silloin kun "ihminen" on joku tuntematon lehtiuutisessa. Tuntematon eläin taas koskettaa kauhiasti. Tuttu vielä enemmän. Eli surulista arvojärjestyksessä: tuttu ihminen, tuttu eläin, tuntematon eläin, tuntematon ihminen.)

En osaa ainakaan vielä pelätä vanhenemista. Siksi pidän ajan kulumisesta.

Kalenterilehden kääntämisestä. Siitä, että shampoopullo on täysi ja painava, ja saan seurata sen kevenemistä, kun pyykkäämme hiuksiamme vuorotellen suihkussa. Suolapurkki kevenee. Saippuapala kuluu pieneksi. Kaikki tämä tarkoittaa, että aika kuluu.

Kun tulee juhannus, alan odottaa joulua. Kun tulee joulu, alan odottaa kevätpäivien tuoksuja.

Tarpeellinen muistio itselleni:

jos krapula alkaa hyvin, se ei voi päättyä hyvin.

Tähän lopputulokseen päädyin tänään. Lisätietoa krapulan hoidosta itselleni ja muille:

kun herätään krapulassa, tulee hiukset toimittaa välittömästi pois kasvojen läheisyydestä. Tähän tarvitaan vähintään yksi hiuslenksu ja noin tuhat pinniä. Yhtäkään haituvaa ei saa seikkailla naaman tienoilla. Sitten siivotaan vanupuikolla silmämeikkituhrut silmäin alta ja pestään tietenkin hampaat. Tässä vaiheessa voi pyytää rakastettuaan toimittamaan vuoteen äärelle lasillisen mehukeittoa (esim. karviainen-boysenmarja -maku toimii).

Sitten kirjoitetaan 28 inspiroitunutta sivullista päiväkirjaa. Tämän session aikana ratkaisin muun muassa makuuhuoneemme sisustusdilemmat, suunnittelin joulukuisia syntymäpäiviäni, päätin koota laadukkaan esseekokoelman aiheesta krapula... Ansiolistalle mahtui myös paljon muuta. Eräällä sivulla ehdin luulla vanhan puutalon putkiston kohinaa Mikaelin kirkon kellojen pyhäkonsertoksi. Minulla on hyvä mielikuvitus.

Krapularuokailua ei tule koettaa ennen keskipäivää. Krapulassa on suuri houkutus tunkea suuhunsa paljon epäterveellistä aamiaista. Paras tulos saavutetaan kuitenkin pienellä vaivannäöllä - niin tuskalliselta kuin se kuulostaakin. Värkkäsin siis pienen keon valkosipulimargariinia. Sivelin sillä maalaisleipäviipaleen ja rakensin rasvan ylle ansiokkaan rucola-tomaatti-basilika -yhdyskunnan. Krapulajuoma ei ole sydäntä rasittava kahvi, vaan tee. Earl Grey. Mieli kaipaa klassista, epäkokeellista tunnelmaa, kun keho ja psyyke ovat pirstaleina. Luin Helsingin Sanomia ja nautin ihanasta luomuksestani.

Makoilin sohvalla ja suitsutin onnekasta oloani, kunnes tapahtui Notkahdus. Tämä on väistämätön krapulaprosessin vaihe, joka on parasta kokea heti herättyä. Silloin tämän episodin yli voi nukkua. Nyt en voinut. Tämän seurauksena:

kello kuudelta istuin yksin sohvalla ja itkin Dr. Philin kirjaa lukien. Kyllä, itkin Dr. Philin kirjaa lukien. Tässä vaiheessa ihmisen tulee harkita uudelleen alkoholin käyttöä, enää koskaan.

Pahinta on baarinjälkeinen kuolemattomuuden tunne kotona. Silloin kaadetaan miehen kanssa vielä yhdet lasilliset törkeän vahvaa luumubrandya ja aletaan Tunnustaa Asioita. Onneksi en muista tuosta keskustelusta juuri mitään.

Toivon, että Notkahdusta seuraa odotettu Nousu. Tätä voidaan juhlistaa esimerkiksi jaksolla Maajussille morsianta ynnä kohtuuttoman kuumalla suihkulla. Iltakävelyn suorittamisen tekee mahdottomaksi lohduton tihkusade. Krapulaisella ei ole laillista lupaa käsitellä sateenvarjoa.

Käytän tänään freelancerin valtaani, enkä mene työhuoneelle, sillä sää on liian kirpakka. Sen sijaan keitän kahvia ja viipaloin avokadoa sekä katselen dvd'itä (joista osa tosin työliitännäisiä). Tuijottelen myös syysaurinkoa ikkunan takana ja mietin, miksi särkee hieman oikean silmän yläpuolelta.

Sitten haen ehkä shampoita ja lentoja Hulluilta päiviltä ja korjaan armastettuni jostakin kaljajuottolasta kotiin. Tehdastyöläinen hakee aina oluen perjantai-iltapäivänä, se on ikään kuin sääntö tässä maailmassa.

Suunnittelen illaksi jonkun hyvän tofuruuan.

Olen aikamoisen onnekas ihminen. Rakastettuni ei keksinyt suvustaan yhtäkään sukulaista, jota arvostaisi. Minä mietin tovin ja vastasin rehellisesti: "En keksi yhtäkään sukulaistani, jota en arvostaisi." Ihan totta. Suvussani ei ole ketään kamalaa, ei kummallakaan puolella. Sen sijaan kaikissa on jotain äärettömän hienoa ja ihailtavaa. Rakastan kaikkia isovanhempiani (joskin yksi on aika sisupussi ja yksi aika jääkuningas), äitiä ja iskää, tätiä, enoa ja setiä. Myös kaikkien puolisot ovat mainioita. Ohhoh!

Olen Hämeenlinnassa ja letitän tukkaa pikkuleteille. Pienenä tehtiin niin märälle tukalle. Aamulla oli kiharat.

Nyt iltaviili ja kissojen huhuilua. Tulkaa sisään, pojat.